28.11.2011 satoi maahan ensilumi. Jos eläisin ns. normaali elämääni , olisin ollut ikkunassa kuin pieni lapsi lumen sataessa maahan, todennäköisesti olisin hakenut tyttäreni ja mieheni tuota ihmettä katselemaan ja sen kunniaksi laittanut vaikka kynttilöitä kotiimme.. Nauttisin talvesta, lumesta, tunnelmasta ja tuoksuista. Kaikesta siitä lämmöstä jota talvi ja joulun odotus yleensä minulle tuo. Toisin on.

Olen eronnut keväällä miehestäni´, lähes kahdeksan vuoden liitosta. En sano, että liitto olisi ollut aina onnellinen tai saippuainen mutta kuplia tunteista ja tuoksuista kyllä. Kahden tulisielun yhteiselossa ei voida välttää ristiriitaa ja leimahduksia. Olen silti sisimmässäni rikki ja uupunut ja menettänyt paljon. Olen ehkä naivisti, olisin valmis korjaamaan kaiken, tämänkin tilkkutäkin. Minulla on siihen välineet, tunteet, rakkaus, himo, usko.. Totta, ne on vain minulla. Eivät ne kreikkalaisetkaan yksin Ateenaa valloittaneet.. Olen uskonut miehen sanoihin tunteista ja hyvästä olosta. Olen tuntenut kaikilla aisteillani tämän yhteisen tunteen, sanomatta sanaakaan. Olen silti yksin.

Riitaa on ollut paljon, milloin mistäkin. Elämässämme on ollut paljon väsymystä. Opiskelimme neljä vuotta kumpikin, meillä on pieni lapsi. Kaikki kodin, työn, opiskelun , perheen ja parisuhteen yhteensovittaminen on taitolaji.Siinä ajassa ongelmia kasvoi, ja kasvoi. Ne kasvoivat isoksi solmuksi, jonka päätä ei aina vieläkään ole saanut käsiini. Hetkittäin olen helpottunut . Huolehdin vain omista vaatteistani, ruuasta ja lapsestamme. Nyt ei ole sukkia lattialle, kahvimuje olohuoneessa tai kalsasikasaa koneessa..Olisin silti onnellisempi jos olisi. Olen miettinyt nyt, että mielummin katselisin sitä mukia olohuoneessa tai sukkaa lattialla kuin olisin tässä. Olen yksin.

Rakastan lastani, tyttäremme on minulle rakkain asia elämässä.Kun näen hänet, haluan halata häntä ja rutistaa. Olen saanut elämääni jotain sellaista  mitä kaikki eivät voi saada. Silti minä olen tyhjyydessä. Kun perhettä suunnittelin, olin vakuuttunut että haluan aina sellaisen perinteisen perheen, ydinperheen. Haluan sitä vieläkin, mutta en voi taaskaan tehdä sitä yksin. Olen yrittänyt kohta vuoden pysyä  miehen mielenkäänteissä mukana , mutta en vieläkään pääse hänen ajatuksiinsa sisään. Se on selvää, että kaikki on minun syytäni. Minun syytäni on lähes kaikki mitä huonoa hänen elämässään ikinä onkaan ollut tai tulee olemaan. Ristiriita, siinä me elämme.

Kaipaan rakkautta ja lämpöä. Haaveilen siitä perheestä, yhteisistä retkistä vaikka pulkkamäkeen. Haaveilen kiireettömistä aamupaloista perheen ja rakkaan kanssa. Voisin tehdä aamupalan ja laittaa isoon kahvikuppiin kahvia ja herättää rakkaani lämpöisen peiton alta aamupalalle..tai mennä vain viereen ja käpertyä hetkeksi kainaloon. Haaveilen yhteisistä hetkistä, haaveilen kodista jossa yhdessä tehdään kaikkea.. jonne voisimme kutsua ystäviä kylään. Voisimme laittaa yhdessä ruokaa ja lapset voisivat leikkiä. Nauttisin , kun mies kietoisi kädet ympärilleni , kun laitan ruokaa ja suukottelisi hellästi..

Normaali elämä, on haave. Yksin olen nyt, syvässä kylmyydessä. Itken sohvalla vilttini alla itseni uneen. Heräilen öisin omaan itkuuni ja hapuilen rakasta viereeni. Olen itkenyt sydämeni rikki. Olen kuin harmaa vaate tangossa. Olen etsinyt ulospääsyä, mutta umpikujalla näen itseni vain olevan..Jokaikinen kerta, kun puhelimeni soi juoksen ja odotan, että se olisi hän.. Jokainen kerta , kun katson sähköpostiani odotan, että saisin häneltä viestin. Jokainen aamu, kun herään toivon että kaikki olisi unta, ja että kaikki olisi hyvin kun herään. Suljeni silmäni, ainoastaan silloin minulla on hyvä olla kun nukun. Joskus toivon, että voisin nukkua viikon.

Olen säästänyt kaikki hänen viestinsä. Olen ollut ilkeä. Olen sanonut ja tehnyt ilkeitä asioita. Minulla ei ole mitään väliä. Vain hänellä on. Hänen tunteillaan ja voinnillaan on väliä. Koska hän on kysynyt miten voin? Ei kertaakaan. Olen yrittänyt ajatella, että koska hän on masentunut hän tarvitsee enemmän. Aina  en ole jaksanut. Olen juossut tulta päin, enkä jaksa enään. Olen ollut aina vierellä, kun hän on tarvinnut. Silloinkin, vaikka hän olisi minua taas moittinut.. Olen antanut paljon anteeksi ja olen myös pyytänyt anteeksi. Jokainen voi muuttaa vain itseään. Sisäinen rauha ja onni on viisaus. Olen oppinut kasvamaan omista virheistäni, olen oppinut näkemään ja myöntämään omat virheeni. Jos hän tekisi samoin, meillä olisi avaimet onnenmaahan..Olen ollut valmis taistelemaaan, mutta en tiedä olenko enään. Yksin ei sydämenkotia rakenneta.